Kymppihauen perässä Turun edustalle
Kymppihauen perässä Turun edustalle on yksi tarina Peltsin Matkassa kirjasta. Kirjaan voit tarkemmin tutustua täällä.
Levottomuutta aiheuttaa tarve päästä kalastamaan kymppihaukea eli vähintään kymmenkiloisia otuksia. Ison kalan nappaaminen on monen mielestä kalastuksen kuninkuuslaji; isomusta napatessa punnitaan kalamiehen osaaminen.
Kympin kaipuu on voimakkaimmillaan keväisin maaliskuussa ja syksyisin syys–lokakuun taitteessa. Jäät säätelevät kalastusta; kausi alkaa jäiden lähdettyä ja loppuu kun ne tulevat. Kukaan ei tiedä ennalta täsmällisiä päivämääriä. Syksyn haukipäiviä säätelee myös valo. Mitä myöhemmäksi syksyä edetään sitä lyhyemmiksi päivät käyvät. Keväällä taas valoa riittää, ja silloin pitää olla vesillä aikaisin aamusta.
Kalastaminen ei meinaa loppua ollenkaan, koska koko valoisanaika täytyy käyttää hyödyksi. Levottomuuteen on vain yksi lääke – lähteä sinne, mistä suurhaukea saa. Sen takia on pihistelty
lomapäiviä ja mukautettu perheen kalenteria. ”Kymppihaukiprojekti” on ollut päällä oikeastaan koko ikäni, mutta vasta viime vuosina olen alkanut todella saada isoimpiakin kaloja siiman päähän. Liekö kalastus tapahtunut aikaisemmin väärillä välineillä väärään aikaan, mutta nyt on joka tapauksessa kertynyt tarpeeksi tietoa ja on myös oikeat henkilöt, joiden kanssa lähteä reissuun. Loppu on sitten tuurista kiinni.
Aloitan vuoden ensimmäisen kymppiprojektini Turun liepeiltä, jonne suuntaan kalakaverini Aten kanssa. On maaliskuinen tiistaiaamu; kello ei ole viittäkään, kun pakkaan autoon kelluntarenkaan, perhovehkeet ja riittävästi vaatetta ja lähden ajelemaan kohti Turkua. Saavun pilkkopimeässä paikallisen Hongkong-tavaratalon pihaan, jossa minulla on tapana tavata Atte, tuo karvainen kalastaja, joka kutsuu itseään ”polakiksi” puolalaisista juuristaan johtuen. Suoritamme itäeurooppalaistyyliset miestervehdykset ja suuntaamme autollani kohti haukipaikkoja.
Sokkeloiset saaristotiet sekoittavat päätäni sen verran paljon, että vaikka haluaisin kertoa edes vähän tarkemmin sijaintimme, en kykene siihen. Auto parkkiin tienlaitaan heti, kun Atte antaa merkin, ja sitten tavaroita säätämään. Mukana on kelluntarengassetti, työkalut eli koukunirrottamiseen tarvittavat pihdit, hauen kidanavaaja, sivuleikkurit, mitta ja vaaka, vapa, perhorasia, ensiaputarvikkeet ja tukeva punnituspussi, johon isot kalat laitetaan mittaamisen ajaksi.
Kelluntarenkaan pumppaamisen ja kalavehkeiden kasaamisen jälkeen lähdemme vesille. Ihanan raikas eli helvetin kylmä keväinen vesi hyväilee jalkojamme, kun aloitamme lähikaislikon penkomisen. Näin aikaisin keväällä tosin kalat saattavat olla missä vain, kunhan niille löytyy suojaa veden alta.
Ei tarvita monta heittoa, kun Aten vapa tärähtää oikein kunnolla. ”Kympin hujakoilla!”, Atte huutaa kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta samassa kala irtoaa. Kyllähän suurhauenkalastaja suurhauen tuntee. Muutama samalle kalalle heitetty paikkoheitto ei tuota parempaa tulosta, joten päätämme vaihtaa paikkaa. Potkuttelemme muutaman sadan metrin
päässä olevalle lahdelle ja alamme pommittaa perhoillamme sitä. Atte toisaalla ja minä toisaalla.
Aika kuluu, mutta mitään ei tapahdu. Aurinko on noussut, ja se lämmittää mukavasti – ainakin mieltä – pilvettömältä taivaalta. Hauenkalastus ja varsinkin suurten haukien vaatii kärsivällisyyttä. Ei ole lainkaan harvinaista, että päivän aikana tulee vain yksi kontakti kalaan, mutta se on yleensä sitten järeämpää sorttia. Tänään vaikuttaa olevan sellainen päivä, ja juuri kun näitä pohdiskelen, kala iskee kiinni perhooni aivan kelluntarenkaan vieressä. Hitto kun säikäytit, juttelen roikaleelle samalla kun kelaan sitä ylös. Siiman päässä näkyy olevan noin kolmekiloinen, pitkän talven laihduttama hauki. Päästän sen takaisin pulskistumaan.
Ei mene kauankaan, kun Atellakin tärppää, ja nyt se jää jo hänelläkin kunnolla kiinni. Vedestä nousee metrin pötkö, joka vetää Aten karvaisen naaman maireaan hymyyn. Parin kalan saaminen purkaa heti kummasti paineita. Yleensä paineet ovat kovimmat sillä, jonka vesillä ollaan. Vieraalla on helpompaa: voi heitellä rennosti ja odotella elämänsä tärppiä. Sitten tulee taas hiljaista, mikä on toki arvattavissakin.
Aurinko paistaa jo korkeammalta, ja pieni tuulenvire rikkoo veden pintaa. Tuuli on sinänsä hyvä asia, koska täysin tyynellä säällä kalat eivät ole aktiivisimmillaan, mutta valoisa keskipäivä ei ole otollisinta aikaa.
”Kympin hujakoilla!”, Atte huutaa kokemuksen syvällä rintaäänellä, mutta samassa kala irtoaa.
Hiljaisina hetkinä kannattaa käydä tankkaamassa.Atte on luvannut hoitaa ruokapuolen, joten jotain tulista on luvassa. Kylläisenä kroppa pysyy paremmin lämpimänä, ja koko homma tuntuu
muutenkin miellyttävämmältä. Jatkamme kalastusta iltapäivällä. Tiedossa on parhaat ottipaikat, ja on niissä varmasti isojakin kaloja; ne pitää saada vain kiinnostumaan perhoistamme. Kalastin melkein koko aamun samalla pienellä tinselityyppisellä perholla – samalla, jolla sain kalankin – ja jatkan sillä tahkoamista pienessä lahdenpoukamassa.
Heitto heiton jälkeen ajattelen, että kohta nykäisee raivokkaasti, mutta kun ei. Muistutan itseäni kärsivällisyyden merkityksestä ja siirryn kelluntarenkaineni aukeammalle. Näin keväällä, kun kaislat eivät ole kasvaneet vielä vedenpintaan, kalastus vaikuttaa hiukan tylsältä. Kaikki kalastus tapahtuu käytännössä bsektorilla eli heitellään poispäin kaislikosta, jolloin heittojen ei tarvitse olla lähimainkaan niin tarkkoja kuin kaislikon reunaa peratessa.
Saavuttuani keskelle laveaa lahtea, vailla tarkempaa kiintopistettä, viskon vain ympäriinsä. Muutaman heiton jälkeen odotus vihdoin palkitaan: kala tempaisee perhoani raivokkaasti. Se tuntuu selvästi kookkaammalta kuin edellinen, ja huudan merkiksi Atelle, joka kalastelee muutaman kymmenen metrin päässä. Väsytän kalaa huolellisesti, kunnes saan kopattua
sen käsiini. Metri ei mene rikki, mutta lähellä ollaan. Nopean mittauksen jälkeen muistutan itseäni kärsivällisyyden merkityksestä ja siirryn kelluntarenkaineni aukeammalle.
Arvioimmeme kalan niin sanotusti seiskaksi, ja päästän sen jatkamaan elämäänsä. Nyt on molemmilla sellaiset kalat saatuna, että reissun voi sanoa jo onnistuneen, vaikka se perhanan kymppi ei vieläkään ole rikkoutunut. Vastuulliset kalastajat papittavat isoja kaloja enää ani harvoin. Yhä useammille kalastus on muutakin kuin ravinnonhankintaa. Se on hieno luontoharrastus, ja monet meistä haluavat turvata kalojen jatkuvuuden – myös haukien.
Ennen puhuttiin vain kalojen alamitoista, mutta nyt on herätty ajattelemaan myös ylämittoja, koska isot kalat ovat vahvempia ja tuottavat elinkelpoisempia jälkeläisiä. Suuri petokala, eritoten hauki, syö paljon särkikalaa ja ehkäisee samalla vesistön rehevöitymistä. Se myös syö ensimmäiseksi huonokuntoiset yksilöt, joten se pitää kalakantaa terveempänäkin.
Kuhan tilanne on ollut Saaristomerellä haukea vaikeampi, koska sitä on pyydetty liian pienikokoisena. Alamittaa on nyt nostettu 37 sentistä 42:een, mutta tutkijoiden mielestä sitä pitäisi yhä nostaa, ja on myös alettu puhua kuhan ylämitan merkityksestä. Tutkijat joutuvat törmäyskurssille kaupallisten kalastajien kanssa, ja myös Maa- ja metsätalousministeriö tekee laihoja kompromisseja heidän välillään, jolloin kala jää aina kakkoseksi suhteessa elinkeinonharjoittajiin.
Usein kuulee väitettävän, että merimetso on pahempi uhka kalakannoille kuin ihminen, mutta siihen harva asioista todella perillä oleva uskoo. Kalastajien pitäisi mennä itseensä: kalaa, joka ei ole vielä kertaakaan ehtinyt kutemaan, ei pitäisi kalastaa. Se olisi kalastajienkin etu, koska kanta vahvistuisi ja saaliiden koot suurenisivat.
Iltapäivä alkaa taittua jo pikku hiljaa illaksi. Päätämme lähteä kauhomaan autoa kohti. Tiedossa on parin tunnin ajomatka kotiin ja paukut alkavat olla vähissä, mutta aiomme kokeilla vielä ennen kotimatkaa paikan, jossa Atella kävi iso kala puraisemassa. Kehaisen mennessämme Atelle, että kyllä kymppi on minullakin mennyt rikki. Viimeksi se rikkoutui samanlaisissa kevään kylmissä vesissä. Tuolloin vene laskettiin vesille Uudellamaalla Bromarvissa. Kipparina toimi kalastusopas Ville-Matti Blomqvist.
Alla oli moottorivene ja siiman päässä kumikala, jollainen tuntuu olevan kaikkien muidenkin hauenkalastajien käytössä. Lienevätkö kalat enää muuta kelpuuttavankaan? Pehmovieheet ilmaantuivat hauenkalastukseen muutama vuosi sitten. Ne ovat suuria, noin 25–30-senttisiä lötköjä, jotka houkuttelevat erityisesti suurimpia kaloja. Kumikalabuumissa on havaittavissa myös käsityömeininkiä eli monet kalastajat tekevät ne itse.
Se vaatii taitoa, mutta sitähän tästä maasta löytyy. Kumikala on yksinkertaisimmillaan notkea kumiseoksesta valmistettu, etäisesti kalaa muistuttava viehe, joka matkii uidessaan kalaa. Kumikalaan viritetään eli rigataan koukut erikseen sen ulkopuolelle. Bromarwin-reissulla päivä oli ehtinyt jo puoliväliin ja heittelin viehettäni pitkälle etuviistoon, jottei tarvitsisi kelata niin nopeasti. Kylmän veden aikaan kalastaessa täytyy kelata hitaasti, sillä kalat ovat kankeita eivätkä yleensä ehdi napata liian nopeasti uiviin vieheisiin. Yhtäkkiä vavassa tuntui painava mutta rauhallinen nykäisi. Hihkaisin Ville-Matille, joka pysäytti heti veneestä vedon, ja aloin kelailla kalaa lähemmäksi. Tuntuma oli edelleen painava mutta yllättävän rauhallinen. Sain kalan melko helposti haaviin, ja veneessä alkoi välittömästi spekulointi kalan koosta. Se mitattiin ja punnittiin varmuuden vuoksi kahdella vaa’alla. Tulokseksi saatiin 10,3 kiloa ja 109 senttiä. Kymppi rikki, vihdoinkin!
Lähestyessämme aamuista kaislikonreunaa Atte huomauttaa, että veneestä kympin nappaaminen on erilaista kuin kelluntarenkaalla. Vene tukee eri tavalla kuin kiikkerä kelluntarengas. Tämän päivän reissun tarkoituksena on juurikin kelluntarenkaan kokeminen.
Aten mielestä on minun vuoroni kokeilla, josko isomus olisi yhä paikalla ja halukas iskemään perhooni. Pistän siiman päähän sen saman tinselin, jolla olen saanut päivän molemmat kalani. Menen suurin piirtein siihen kohtaan, jossa Atella iski aamulla, ja toivon että isomus olisi siellä edelleen. Alan purkaa siimaa ulos kelasta perhoa viskellen. Heitän lopulta noin metrin tai pari aamuisen ottipaikan yli ja alan kelata hitaasti.
Muutaman strippauksen jälkeen iskee – huh, miten kovaa! En ehdi paljon tuuletella; kala vie ja meikäläinen vikisee. Se on todella aktiivinen ja rynnii ympäriinsä aivan villinä. Nytpähän tiedän, miltä tuntuu kalastaa kelluntarenkaassa suurhaukea. Kun vihdoin saan riehakkaan otuksen luokseni, perhovapaa pitelevä käteni on aivan hapoilla. Laitan kelluntarenkaalla kalastaessani isot kalat aina punnituspussiin. Se on kätevä väline: helppo kuljettaa mukana renkaassa ja ujuttaa kala siihen vesirajassa.
Isommatkin kalat saavat olla rauhassa hämärässä vedessä koko pussituksen ajan, ja sen kanssa pystyy polskuttelemaan myös rantaan. Atte on jo odottamassa kameroineen rannassa. Nyt vihdoin pääsemme tutustumaan kalaan tarkemmin. Mitoiksi paljastuu 9,5 kiloa ja 107 senttiä. Upea kala, mutta kymppijahti jatkukoon…
Palaamme rantaan ja pakkaamme Aten kanssa kelluntarenkaat ja kaikki muut välineet auton peräkonttiin ja lähdemme ajelemaan kotia kohti. Oma saldoni kevään haukikauden avajaisissa on kolme kalaa – kolme-, seitsemän- ja reilu yhdeksänkiloinen – mikä tuntuu erittäin hyvältä.
Hämärä hiipii jo Paraisten ylle, kun lähdemme ajamaan, ja pitää pysähtyä Turun moottoritiellä huoltoasemalle hakemaan kolajuomaa. Sen verran lujaa alkaa painaa raikkaan ilman myrkytys päälle.
Tarina on ote Peltsin Matkassa -kirjasta. Kirjaan voi tutustua tarkemmin täällä.
Kommentit
On aika outoa käydä vain sen takia kalastamassa, että saa sen kympin rikki limatuubissa Suomennos (hauessa). Onko se ihmisen itsetunto noin vääristynyt? Lienee joku viisaampi joskus miettinyt, että ne kalat on tarkoitettu osittain ravinnoksi meille ihmisille. Eikä suinkaan huvin vuoksi rääkättäväksi. Ihmettelen että mennään ilman sitä tarkoitus perää, että kalastettaisiin juuri sen verran kun syödään. Onneksi metsästys laki on paljon tiukempi. Varsinkin siinä kenelle ase voidaan antaa ja kuinka ja milloin sitä riistaa saa metsästää. Voisi tälläisten kalastus tarinoiden kirjoittajille ja vastaavaa pyyntiä harjoittaville suositella tutustumista eläinsuojelulakiin. On hieno olla luonnossa ja vesillä. Mutta suosittelen ottamaan läppärin tai tabletin sinne luontoon. Sillä voi sitten pelata kivassa maisemassa jotain kalastuspeliä, ilman että siitä koituu kaloille turhaa tuskaa. Ainoastaan jonkun kilorajan saavuttamiseksi ja itsetunnon pönkittämiseksi.Sitten sinne ylläpidon punakynä miehelle: Tuossa on kohta lisää uusi kommentti. Niin niinpä lisäsin ja toivottavasti tällä palstalla suvaitaan myös näitä eriviäkin mielipiteitä.
Lisää uusi kommentti